torstai 29. marraskuuta 2012

Haikeaa ja vaikeaa..

Lueskelin tässä vanhempia tekstejä.. Treenit on jääny, tavoitteet on jäädytetty jne. Omaa juttua en ole löytänyt vieläkään.. Hampaita särkee välillä yhä, jalan haava on onneksi sentään ummessa.. Vaihteen vuoksi olen jälleen vailla töitä. Idea on, mutta koska lentelen nyt matalaliitoa tuulenpuuskien varassa, en ole taistellut ideaani läpi. Pelkään. Jos mä sössin senkin? Kannustusta tuon idean toteuttamiseen olen saanut paljon, mutta silti.. En vain tohdi.

Yks päivä mietiskelin, mitä sille entiselle minulle on tapahtunut? Sille minulle, joka piirsi, maalasi, soitti pianoa, lauloi, kirjoitti runoja, lyriikoita, tarinoita, jopa sävelsi biisejä.. Minne se on kadonnut? Tajusin, että osa ystävistäni ei edes tiedä sen minun olemassa olosta!  Miten outo ajatus. Tosin, olinpa melkein itsekin sen unohtanut. Kunnes se minä kaivoi tiensä kuoreni läpi takaisin tietoisuuteeni yhden kappaleen kuultuani. Ja taas se sama tunne: Minä haluan olla jossakin hyvä, se paras. Omistautua jollekin. Olla ainutlaatuinen. Haluan, haluan, haluan..

B ei ollutkaan kunnossa. Sen selittämättömille kohtauksille löytyi selitys. Kipu. Laskin kaikki sata pientä vikaa yhteen ja vein hevosen tutkittavaksi. Sen selkä oli melkoisen pahassa jamassa. Nyt sitä on sitten hoidettu useampi kuukausi. Viimeksi se on käynyt erään saksalaisen osteopaatin tykönä hoidettavana, ja sai taas ratsastuskieltoa. Olen sillä kesän aikana ratsastanut vain vähän, ilman satulaa hackamorella, käyntiä ja ravia vain. Mutta noilla kerroilla se on ollutkin hyvä, jopa kaverin kanssa maastossa. Yksin en ole enää edes kokeillut. Minun kaksi ystäväänikin kävi sillä ratsastamassa, toinen on mennyt joskus issikoilla, toinen ei koskaan millään. Ja molemminpuolisen alkujännityksen jälkeen kaikki meni loistavasti. "Hullu" hevoseni kulki niin rauhallisena ja tyynenä, huolehtivasti varoen ratsastajia selässään. Niin ne hevoset meillä vaan muuttuu.. B:nkin saa nyt taluttaa suoraan koppiin, ei tarvitse liinoilla hirttää sitä kyytiin jne kuten tullessaan. Myyntiäkin harkitsin välissä, mutta en tiedä.. Olen laittanut niin paljon rahaa kiinni B:hen, aikaa sen hoitamiseen jne. Se kaikki menisi hukkaan jos siitä luovun. Ja onhan siitä jo ystävä tullut..

Minulle tuli uusikin hevonen. Sattumalta. Hyvin lyhyellä varoitusajalla, nimittäin päätöksen jälkeen kahden tunnin päästä tuli tämän hevosen teuraskyyti vastaan. Hilkulla siis oltiin, etten sanoisi. Hetkeäkään ei ole tarvinnut katua. Kalle-Petteri on 5v lämppäriori, pieni, musta, hulmuharjainen hurmuri. Kiltti kuin mikä. Ratsastanutkin sillä jo olen, muut sillä ei oikeastaan ole menneetkään. Ajossa toimii, harkkaritkin jo käytiin, ja menestys oli mitä odotikin: Viimeinen kahden laukan kera. Varmasti jo siellä sun täällä puhutaan että olen hevosen pilannut, kun ei enää alta 30-vauhtia pääse, mutta siinäs puhuvat. Tiesin riskit, ja hevosta on jo tutkittukin varmaan enemmän kuin muualla yhteensä. Sekin oli osteopaatin tykönä hoidossa, ja toisella takasella on eri liikerata kuin toisella. Ei siis varsinaista vikaa, kipuja joita voisi hoitaa tms, vain eri liikerata. Tätä yritän nyt ratsutouhujen mukana korjata ja treenata. En tiedä osaanko, mutta tehdään orista sitten ratsu, jos en osaa. Sittenpä se ei haittaa kun ei ulospäin näy kuin kovemmassa ravissa.

Mä olen kuulema epäsosiaalinen, enkä sovellu ns. ryhmätöihin. Tämä minulle kertoin entinen työ"kaverini". Tätä kummasteen, sillä sain reilussa kuukaudessa tuosta porukasta (johon siis en sovellu!) viisi hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on jatkunut töiden loputtuakin. Joku siis mättää, mutta olenko se todellakin minä? Tämä kokemus ja tämän yhden ihmisen terrori entisellä työpaikallani sai kyllä vahvasti pohtimaan, millaista työtä oikeasti tahtoisin tehdä, ja mitä olen valmis sietämään palkkani edestä. Jos tuota aikaisemmin mainitsemaani ideaa työstän eteenpäin, pelkään jääväni yksin. Ensimmäistä kertaa nautin työstäni siinä mielessä, että minulla oli työkavereita. Ihan oikeita, tuttuja, turvallisia työkavereita. Heitä jäin kaipaamaan. Mutta jos ideaani toteutan, miten minun käy? Puurran yksin pienessä tuotantotilassani, ajan tuotteita yksin jälleenmyyjille ja perillä minulla on lyhyt hetki asiakkaani, jälleenmyyjäni kanssa. Ja taas ajan yksin kotiin, menen yksin tallille.. Ja yksin kotiin. Aina yksin. En tahdo.

Niin. Miten voin sanoa, että aina yksin? Sanoinhan syyskuussa "tahdon". Kaipaan silti muitakin. Muutakin. Meillä on tosiaan talo rakenteilla. Pystyssä on seinät ja katto, sisällä ei ole vielä oikein mitään pohjia lukuunottamatta valmiina. Mutta siitä tulee niin kaunis, kunhan se vain joskus valmistuu, ettei jäisi keskeneräiseksi. Sellaista minun elämäni on, keskeneräistä..

Mutta, palatakseni tuohon ideaani.. Tämän kirjoituksen tarkoituksena kun oli osittain selventää omia ajatuksiani sitä kohtaan. Ja selvisihän sieltä syy, miksi hidastelen.. Yksinäisyys. Pelkään sitä. En tahdo, olla yksin. Mutta toisaalta, yksinhän vietän päiväni nytkin, kun en töissä ole. Miten se tästä eroaisi, paitsi että näkisin edes joskus asiakkaitani, tai yhteistyökumppaneitani, joista tulisi niitä tuttuja verkkoja sitten.. Ja mitä pahaa on yksinäisyydessä? Minulla on kuitenkin ystäviä, rakkaita sellaisia, ja rakkaita ihmisiä muutenkin elämässäni. Tarvitsenko sellaisia välttämältä työhönikin? Ja jos tämän aloitan, jääkö minulle enää mitään muuta elämää?

Näihin mietteisiin ja tunnelmiin..

maanantai 14. toukokuuta 2012

Tylsää massaa?

Kattelin tänään youtubesta videoita. Kaikkea hienoa. Boulderointia, flashmobbeja ja sellasta.. Minäki haluan. Olla jossain hyvä, olla jossain erilainen, että mullakin ois se oma juttu. Seinäkiipeilyssä mua ärsyttää se, että halusin sitä kokeilla iät ja ajat, mutta en koskaan päässyt minnekkään missä sitä vois testata. Sitte poikaystävän työporukka meni pikkujouluissaan seinäkiipeileen. Miten epäreilua! Sitten kuulin että yksi jos toinenkin tuttu on sitä kokeillut ja viimein että poikaystävän siskokin sitä jo harrastaa.. Sitten saatiin kiipeilyseinä tänne meillekin. Ja mua ärsyttää. Olin taas se viimeinen. No, laitesukellusta sentään olen kokeillut, sitä vaan harvemmin pääsee harrastaan :\ Seinäkiipeily/boulderointivideot oli kyllä hienoja. Että jotkut osaakin olla vahvoja ja taitavia! Mutta se oma juttu.. Mulla on taas jokin synkistelyvaihe meneillään, kun tuntuu ettei mikään suju ja kaikesta puuttuu "se jokin". Tuntuu, että aina löytyy joku minut syrjäyttämään, jos jonnekin olenkin sisälle päässyt. Mä en koskaan ole se paras. Nopein, vahvin tai rohkein. En vain ole. Ja se syö miestä aika tavalla.

Viikonlopun lenkit meni ihan hyvin. Polvi ei oikeastaan kipuillut mutta oikean jalan pohje kyl, taas. Onneksi se menee venyttelemällä ohi. Tänään tuumailtiin mennä uimaan, tiistaina pääsisin ajamaan hevosia pitkästä aikaa ja keskiviikkona kaverin hevosella maastoon revitteleen. Katsotaan. Tiistaina olis verikoepäiväkin taas, saa nähdä millaset haukut mä tällä kertaa saan. Onneks on ees kevät.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Reeniä ja laiskottelua..

Hampaat taas vähän vaivaa. Ei ota kipu jostain syystä laantuakseen :( Niistä huolimatta oon koittanu jatkaa uintia, nyt pisin matka on ollu 1700m. Eilen jäi kyllä välistä, kun oli niin kipeetä menoa, mut kävin sit illalla juoksemas kuitenkin. 7km lenkki, mistä menomatka hölkkää ja vähän takaski. Isoja mäkiä, mitä saiki takaskävelles ihmetellä että ihanko tosissaan mä nuo oon juossu ylös.. :D Kokkola City Run jäi väliin siis, mutta oisin mä sen selvittäny, se ku oli tuo 7km mutta tasasella. Sillä vaa oli nii kova hinta ettei ollu ny varaa. Muuten oonki sitte vaan ollu. Roikkunu netissä. Hölmöilly koirien kans. Äsken joku kävi ovella, kokeili kahvaa ja ilmeisesti lähti. Mikä tai kuka lie? :O Ens viikolla ois työhaastattelu, katotaan seuraako siitä mitään. Pitäkeehän peukkuja.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

½ päivää hukkaan, mut onneks ilta parempi..

Juu eli aamupäivästä en saanu varsinaisesti mitään aikaiseksi. Pari puhelua, mutta that's it. Niistäkään ei seurannu yhtään mitään. Noo, illalla kävin uimassa 1650 metriä (noin tunti) ja lähin taluttaan B:tä kamat päällä. Hetken taluttelun jälkeen päätin kiivetä kyytiin ja ratsastin. Käynti ja ravit ok, mutta laukassa intoili, ei ois millään halunnu antaa laukkoja alas. Kerran päädyttiin polulta metsään, mut ei onneksi kaaduttu, muuten vaan vähä pompittiin ennen hidastamista. Hieman vahvempi kuolain ens kerralle, niin ei tarvii moista kyseenalaistaa. Josko tämä tästä.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Eroon ylipitkistä tauoista?

Ei mulla paljoa kerrottavaa ole. Käytiin tänään äidin kanssa kattomassa Viliä ja kyllä se vaan oli taas ehtiny puolessatoista kuukaudessa kasvaan valtavasti. Ihana pikkumies :D Nähtiin sielä myös viikon vanha varsavaavi, huhhuh, että tuli taas varsakuume! Noh, Ossihan onneksi kohta jo varsoo meille oman vaavin x)

Kävin lenkillä taas. Juoksin 5+2+5min, mistä keskimmäisen reippaammin. Askel paino ja paikat oli jumissa, mut jaksoinpa kuitenki. En siis juokse matkaa enkä vauhtia, vaan aikaa, kunnes jonkulainen juoksukunto on hankittu. Oon käyttäny treenin pohjana sellasta jotain Porin kunnan juoksuohjelmaa, ja koittanu sen mukaan mennä. En tosin alottanu sitä alusta, kun mun tartti päästä nopeemmin alkuun tän juoksun kans. Katotaan miten käy, alle kahden viikon päästä pitäis kyetä juoksemaan sit 7,5km. Hui. Venyttelin viel illalla pitkään, siitä tulee kyl aina hirmu hyvä olo. Selässä kyllä tuntu joku jumi, varsinki jos taivuttaa vähänkään kierteellä vasemmalle.. En siis taivuttele niin, jos yhtään sattuu :D Oon nyt käyny uimassa 2x vko, yleensä ke iltana ja pe aamuna, 1100-1600 metriä kerrallaan fiiliksen mukaan. Tykkään. Seinäkiipeilykin tuli kokeiltua ja vaikutti mukavalta ja monipuoliselta puuhalta, joten sitä lisää myös! Pyörä pitäis hankkia uus, vanhalla siitä touhusta menee kaikki mielekkyys. Intoa ois nyt vaik muille jakaa!

Ratsastamas kävin viimeks sunnutaina (tänään on tiistai, se on muuten Vappu ny) mut vois koittaa kammeta ittensä pikkuhiljaa taas B:nkin selkään. Kävin kaverin hepalla su maastossa, eli en omalla.. Täälä on metät ny sulanu, niin ei kai B sielä mitään skitsoilukohtauksia saa, eihän. Ihan iisi reissu koitettais saada..

Ajamaanki ois kova hinku.., Kuulin just tutulta että yhellä paikallisella ravimiehellä ois työpaikka auki.. Uhkasin kyl, etten talleille enää mee, mutta jos kerta kiellon päälle kumminki? :D Jotain töitähän mun on keksittävä, niin menishän se hetken, vai mitä? Ja ainahan sitä miettii, et jos tuuri kävis, paikka ois kiva ja palkka kohdillaan..!

Huomiselle on ohjelmaa. Pitää soitella paikkaan X, Y ja Z, kysellä talonrakennukseen liittyviä juttuja ja nuista töitä. Ja jos ratsastamaan ja uimaan.. Siinähän sitä sitte jo oliki. Kämppä on sen näkönen että siivouskin ois tarpeen, mutta sen tilalle keksin aina jotain muka-parempaa hommaa :\ Mut pitäs seki joskus tehä :P :D Jos sitte sielä uudessa talossa..? Mutta joo, näillä mennään. Tällanen tarina tänään. Katotaan jos kuitataan huomisen tulokset tänne :)

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Taukoa taas luvattoman paljon..

Sulokin lähti. Löysi uuden kodin Kemijärveltä :) Hetki mentiin siis kolmella hepalla, vallu, Ossi ja Taika.






Helmikuussa lähti Vallu. Pitkään asiaa pohdin ja pyörittelin, ja päädyin päästämään sen ikivihreille laitumille. Mitään vikaahan siinä ei ollut. Ei varsinaisesti.. Uutta varsaa en kuitenkaan siitä olis ottanut, kun Vilinkin imetys oli tammalle niin kova paikka ja se pääsi laihtumaan paljon. Liikuttaa sitä ei paljoa voinut, jottei jalka olis reagoinut. Nyt se oli hyvännäköinen, ei yhtään liian laiha ja jalat kunnossa. Laitatin sille kengät, kävin ajamassa, sen ensimmäisen ja viineisen kertamme, ja otin kengät pois. Samana päivänä kun talutin sen viimeistä kertaa kuljetuskoppiin ja vein ystäväni tallille. Tamma lopetettiin sinne ampumalla, ja haudattiin tarhan viereen aurinkoiseen rinteeseen. Kaikki meni hyvin. Samaan hautaan meni ystävältä kolme hevosta. Raskas päivä, 16.2. Vaikka olenkin surullinen, en ole katunut päätöstä hetkeäkään. Päätös oli oikea. Haamun perään itken edelleen, koska se päätös oli väärä - tai ei, ei väärä, mutta tein sen aivan liian myöhään. Minun olisi pitänyt päästää Haamusta irti paljon aikaisemmin, silloin, kun huomasin että se kärsii. Vallu ei kärsinyt. Se sai elää elämäänsä täysillä loppuun asti. Vielä viimeisenä päivänäänkin se kiiti pitkin tuttuja hiekkateitä kärryt perässään kuin silloin joskus nuorena. Näiden muistojen kanssa on helppo jatkaa omaa elämää.

Hetki eleltiin kahden tamman kanssa, maaliskuun lopussa talliin tuli jälleen ruuna, ratsu tällä kertaa. Se sai kutsumanimekseen Brontosaurus, mikä on hyvinkin osuva. Se, jääkö B meille vai ei, on vielä auki, mutta yritän elää sen kanssa kuin se olisi oma. Meilläkin oli kavio- ja hammasongelmia, aivan kuten Sulonkin kanssa. Kaikenlisäksi tämä on vielä isompi kuin S, ja liikkeissään välillä suorastaan räjähtävä, ja täysin ennalta-arvaamaton, käsittämätön. Mä en jaksa alkaa tappelemaan, joten yritän löytää pehmeämmät keinot saada hommat pelaamaan, löytää se oikea luottamus meidän välille. Silloin, kun ruuna toimii, olen taivaissa. Sen liikkeet ovat täynnä voimaa, mutta yhtä aikaa pehmeät, näyttävät, mutta sulavat.. Ratsastajan ei tarvitse kuin ajatella. Se on yllättänyt mut sekä negatiivisella, että positiivisella tavalla. Se osaa olla kamala, jopa pelottava, mutta seuraavalla hetkellä myös niin ihana ja luotettava! Toivon että nyt, kun kaviot ja hampaat on hoidettu kuntoon, pääsemme pikkuhiljaa jonkinlaiseen rutiiniin mitä tulee liikuttamiseen ja ruokinnan oikeaan suhteeseen. Nyt ollaan kerätty onnistumisia ja luottoa talutellen kotona, ja ratsastaen vain valmentajien silmien alla. Minä en ala tappelemaan, koska tunnistan sen, ettei oma osaaminen vain riitä silloin kun B on hankala. Ei vielä. Tahdon oppia tuntemaan B:n paremmin, jotta tiedän itsekin mistä nappulasta painan että ongelma ratkeaa, tai mieluummin ennaltaehkäistään kokonaan. Siihen asti, pysyttelen kotona vain narun toisessa päässä.

Treeniin tuli isompia taukoja muutama peräkkäin. Hammasleikkaukset ei menny ihan niinkuin piti, sitten prakas jalka. Antibioottikuureja toinen toisensa jälkeen, erilaisia hoitoja ja siteitä ja vaikka ja mitä. Dubaissa jalan haava pysyi hyvänä, mutta kotiin tullessa paheni entisestään. Nytkään se ei ole täysin ok, mutta pystyn harrastamaan. Hampaiden hoitoa jatkettiin, nyt viereisiä. Lisää hampaita juurihoidettiin, viimeisin jälleen tulehtui ja muistuttaa koko ajan olemassaolostaan. Kolme viikkoa sitten koin kuitenkin voisiko sanoa jonkinlaisen valaistumisen, koskien treeniä. Siitä asti treenaus on sujunut, tai oikeammin, alkoi kokonaan uudestaan. Treenaan nyt juosten, uiden, venytellen ja mikä parasta, valittamatta :D Näyttää siltä että tuohon listaan tulee vielä lisäyksiä, kuten seinäkiipeily, pyöräily, kuntosali sekä esim. melonta. Nämä sitä mukaa kun budjetti antaa myöden. Mutta olo on loistava. Juoksu rullaa. Ja mulla on tavoite! Se on se, mikä tähän asti on uupunut, mihin kaikki on kaatunut. En oo jaksanut panostaa treeniin, kun ei oo ollut mitään minkä vuoksi sitä tehdä. Ei mitään konkreettista päivämäärää tms, ajatuksia vain tyyliin "jos oisin paremmassa kunnossa, vois ehkä sitte joskus tehä jotain".. Mutta nyt on, päivämäärineen kaikkineen rankat tavoitteet. Ensimmäinen, ei mikään tappo-rankka-juttu, mutta kuitenkin, sillä 11.5. olis Kokkola City Run. 7,5km, minkä ajattelin käydä pinkaisemassa alle kuukauden treenillä. Se on mun välitavoite! Mulla on kopa sellaisia. Amazing :D Mutta tavoitteet on sellaisia, mihin puolikuntoisena ei vain voi lähteä. Kovimmat koitokset on elokuussa. Siellä on se päätavoite, mut siihen välillekin mahtuu niitä kovempia. Mutta niistä lisää myöhemmin, en kehtaa vielä paljastaa jos menenkin puihin x)

Mutta ei nyt tän enempää. Taidanpa lähteä hölkkäileen tallille päin :D

torstai 24. marraskuuta 2011

Kyllä mä joskus tykkäsin kirjoittaa..

Mutta näköjään siitä ei enää tule mitään. Tai tulee, mutta kamalan pitkien taukojen kera. Anteeksi. Jos tätä ei kukaan muu lue, niin anteeksi ainakin itselleni.

Sputnik oli ja meni. Ei ole ikävä. Tosin, se miten se meni, on hyvinkin ikävää. Siitä jäi kyllä paha mieli. Tuli petetty olo.

Sulo tuli taloon. Munkin tilalle. Munkki löysi uuden, aivan ihanan kodin tuosta vähän matkan päästä. Siellä se nautiskelee elostaan hyvässä hoivassa. Ja minä sain uuden ystävän, Munkin uudesta omistajasta. Tästä jäi oikeinkin hyvä mieli. Sulo taas on 8-vuotias lämppäriruuna. Ravuriksi se ostettiin Petrin kanssa. Jo ekan hiitin jälkeen ilmeni vaivoja, jotka hoidettiin. Parin startin jälkeen ilmeni lisää vaivoja, joita hoideltiin. Sitten harkkareiden jälkeen, taas sama juttu. Myydäkin sitä yritettiin, mutta ei tunnu kelpaavan, ilmaiseksi pitäisi antaa ja kasa varusteita mukaan. Ei kiitos. Yritetään siis vielä itse, ja kuopataan jos ei onnistuta. Sulo on jännä persoona. Kiltti ja rauhallinen, mutta säpsy sätkyukko kun sille päälle sattuu. Ja sattuhan sitä, yleensä silloin kun minä olen satulassa. Ei silloin niinkään, kun sitä ajan. Mutta paha se ei ole, ei se selästä yritä heittää. Se on vain hassu, superpallo, tiedättehän? Sellainen, mitä saa kauppojen kolikkoautomaateista, ja mikä pomppii isoilla pompuilla miten sattuu - mutta on niin kiva ja hassu ja kaikkea.. Pitäähän sellainen jokaisella lapsella olla, eikö? Sulo on ihan toisenlainen kuin Vallu..

Vallu on täydellinen hevonen. Kiltti, kaunis, rauhallinen, monipuolinen ja ah - niin niin viisas. Toivon totisesti, että mun ei tarvitsisi luopua siitä koskaan. Tai jos täytyy, että saisin siitä tehtyä jotenkin itselleni helpompaa, kuin Haamusta luopuminen oli, tai on ollut, tai siis on. Minä kun en ole sen luopumisesta päässyt vielä yli. Vallu kuitenkin on tehnyt mulle unelmieni varsan. Vaikka joutuisin Vallusta vielä luopumaan, mulle jää Vili. Vilissä on osa Vallua, ja se on minulle sitten ajan tullen myös muistona emästään. Vili syntyi 17.5.2011. Sillä on puolikuun muotoinen tähti otsassaan, eikä muita merkkejä. Se oli noin tunnin ikäinen kun tulin talliin, jaloillaan jo, ja Vallu työnsi sen välittömästi syliini, kuin sanoen että "katso, tällaisen minä sinulle tein, siinä se nyt on, katso ja ihaile". Ja minähän ihailin. Parin viikon ikäisestä ne saivat laiduntaa yötä päivää ulkona, siihen saakka että Vili lähti varsapihattoon Kiminkiin, Karstulaan. Sen kavioita vuoltiin moneen kertaan, kun takasten kavioiden kärki jäi hieman ilmaan. Vika kuitenkin korjaantui helposti Uno Yxklintenin opeilla. Vili oli mielestäni kurssin komein ja parhaiten käyttäytyvä varsa. Nyt se on siis varsapihatossa kasvamassa, ja tulee kotiin vasta opetettuna nuorikkona ensi syksynä.

Ossistakin tuli minun hevoseni. Sekin on nyt kantavana. Hurjaa.

Se hevostouhuista. Hampaiden kanssa tappelen edelleen. Kohta 10 kuukautta sotaa takana. Minut on siirretty hoitoon Kokkolaan, yksityiselle. Parin viikon päästä toinen etuylähampaista avataan ja hoidetaan ikenen kautta, toinen otetaan pois ja korvataan implantilla. Pelkään. Kuulemani mukaan nämä kuitenkin auttavat. Toivotaan.

Ja reissuista vielä: Matka Dubaihin on varattu :) Ah, ihanaa. Lämpöä, sukeltamista, lämpöä, delfiinejä, lämpöä, shoppausta, lämpöä, hyvää ruokaa, lämpöä, aurinkoa, ja sanoinko jo - lämpöä? Muutenkin olen nyt innostunut liikkumaan enemmän, eikä tämä reissu ainakaan yhtään vähennä ko. intoa :D Luulin, että mulla olis olemattoman huono kunto, mutta viimesunnuntaina vetasin tunnin zumbaa, tunnin bollywood-tanssia ja tunnin yinjoogaa putkeen, ja hyvin jaksoin! Ja kolmen kilometrin juoksukin mäkisessä maastossa sujui. Tästä innostuneena pitää vaan jatkaa treenaamista ja venyttää jaksamista entistä pidemmälle. Nyt tosin otetaan hetki rauhassa, kun multa poistettiin se viimeinenkin viisaus (siis viisaudenhammas), eikä sykettä saa liiaksi nostaa ettei haava aukea. Noh, ei se mitään, pitkää kävelylenkkiä sitten vaan ;)

Eipä nyt kummempaa tällä kertaa, saikulla olen siis, ja nautin kun ei oikeasti tarvi tehä yhtään mitään jos ei halua :) Onneksi tää kuitenki loppuu kohta, et pääsee taas treenaamaan ;D