Lueskelin tässä vanhempia tekstejä.. Treenit on jääny, tavoitteet on jäädytetty jne. Omaa juttua en ole löytänyt vieläkään.. Hampaita särkee välillä yhä, jalan haava on onneksi sentään ummessa.. Vaihteen vuoksi olen jälleen vailla töitä. Idea on, mutta koska lentelen nyt matalaliitoa tuulenpuuskien varassa, en ole taistellut ideaani läpi. Pelkään. Jos mä sössin senkin? Kannustusta tuon idean toteuttamiseen olen saanut paljon, mutta silti.. En vain tohdi.
Yks päivä mietiskelin, mitä sille entiselle minulle on tapahtunut? Sille minulle, joka piirsi, maalasi, soitti pianoa, lauloi, kirjoitti runoja, lyriikoita, tarinoita, jopa sävelsi biisejä.. Minne se on kadonnut? Tajusin, että osa ystävistäni ei edes tiedä sen minun olemassa olosta! Miten outo ajatus. Tosin, olinpa melkein itsekin sen unohtanut. Kunnes se minä kaivoi tiensä kuoreni läpi takaisin tietoisuuteeni yhden kappaleen kuultuani. Ja taas se sama tunne: Minä haluan olla jossakin hyvä, se paras. Omistautua jollekin. Olla ainutlaatuinen. Haluan, haluan, haluan..
B ei ollutkaan kunnossa. Sen selittämättömille kohtauksille löytyi selitys. Kipu. Laskin kaikki sata pientä vikaa yhteen ja vein hevosen tutkittavaksi. Sen selkä oli melkoisen pahassa jamassa. Nyt sitä on sitten hoidettu useampi kuukausi. Viimeksi se on käynyt erään saksalaisen osteopaatin tykönä hoidettavana, ja sai taas ratsastuskieltoa. Olen sillä kesän aikana ratsastanut vain vähän, ilman satulaa hackamorella, käyntiä ja ravia vain. Mutta noilla kerroilla se on ollutkin hyvä, jopa kaverin kanssa maastossa. Yksin en ole enää edes kokeillut. Minun kaksi ystäväänikin kävi sillä ratsastamassa, toinen on mennyt joskus issikoilla, toinen ei koskaan millään. Ja molemminpuolisen alkujännityksen jälkeen kaikki meni loistavasti. "Hullu" hevoseni kulki niin rauhallisena ja tyynenä, huolehtivasti varoen ratsastajia selässään. Niin ne hevoset meillä vaan muuttuu.. B:nkin saa nyt taluttaa suoraan koppiin, ei tarvitse liinoilla hirttää sitä kyytiin jne kuten tullessaan. Myyntiäkin harkitsin välissä, mutta en tiedä.. Olen laittanut niin paljon rahaa kiinni B:hen, aikaa sen hoitamiseen jne. Se kaikki menisi hukkaan jos siitä luovun. Ja onhan siitä jo ystävä tullut..
Minulle tuli uusikin hevonen. Sattumalta. Hyvin lyhyellä varoitusajalla, nimittäin päätöksen jälkeen kahden tunnin päästä tuli tämän hevosen teuraskyyti vastaan. Hilkulla siis oltiin, etten sanoisi. Hetkeäkään ei ole tarvinnut katua. Kalle-Petteri on 5v lämppäriori, pieni, musta, hulmuharjainen hurmuri. Kiltti kuin mikä. Ratsastanutkin sillä jo olen, muut sillä ei oikeastaan ole menneetkään. Ajossa toimii, harkkaritkin jo käytiin, ja menestys oli mitä odotikin: Viimeinen kahden laukan kera. Varmasti jo siellä sun täällä puhutaan että olen hevosen pilannut, kun ei enää alta 30-vauhtia pääse, mutta siinäs puhuvat. Tiesin riskit, ja hevosta on jo tutkittukin varmaan enemmän kuin muualla yhteensä. Sekin oli osteopaatin tykönä hoidossa, ja toisella takasella on eri liikerata kuin toisella. Ei siis varsinaista vikaa, kipuja joita voisi hoitaa tms, vain eri liikerata. Tätä yritän nyt ratsutouhujen mukana korjata ja treenata. En tiedä osaanko, mutta tehdään orista sitten ratsu, jos en osaa. Sittenpä se ei haittaa kun ei ulospäin näy kuin kovemmassa ravissa.
Mä olen kuulema epäsosiaalinen, enkä sovellu ns. ryhmätöihin. Tämä minulle kertoin entinen työ"kaverini". Tätä kummasteen, sillä sain reilussa kuukaudessa tuosta porukasta (johon siis en sovellu!) viisi hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on jatkunut töiden loputtuakin. Joku siis mättää, mutta olenko se todellakin minä? Tämä kokemus ja tämän yhden ihmisen terrori entisellä työpaikallani sai kyllä vahvasti pohtimaan, millaista työtä oikeasti tahtoisin tehdä, ja mitä olen valmis sietämään palkkani edestä. Jos tuota aikaisemmin mainitsemaani ideaa työstän eteenpäin, pelkään jääväni yksin. Ensimmäistä kertaa nautin työstäni siinä mielessä, että minulla oli työkavereita. Ihan oikeita, tuttuja, turvallisia työkavereita. Heitä jäin kaipaamaan. Mutta jos ideaani toteutan, miten minun käy? Puurran yksin pienessä tuotantotilassani, ajan tuotteita yksin jälleenmyyjille ja perillä minulla on lyhyt hetki asiakkaani, jälleenmyyjäni kanssa. Ja taas ajan yksin kotiin, menen yksin tallille.. Ja yksin kotiin. Aina yksin. En tahdo.
Niin. Miten voin sanoa, että aina yksin? Sanoinhan syyskuussa "tahdon". Kaipaan silti muitakin. Muutakin. Meillä on tosiaan talo rakenteilla. Pystyssä on seinät ja katto, sisällä ei ole vielä oikein mitään pohjia lukuunottamatta valmiina. Mutta siitä tulee niin kaunis, kunhan se vain joskus valmistuu, ettei jäisi keskeneräiseksi. Sellaista minun elämäni on, keskeneräistä..
Mutta, palatakseni tuohon ideaani.. Tämän kirjoituksen tarkoituksena kun oli osittain selventää omia ajatuksiani sitä kohtaan. Ja selvisihän sieltä syy, miksi hidastelen.. Yksinäisyys. Pelkään sitä. En tahdo, olla yksin. Mutta toisaalta, yksinhän vietän päiväni nytkin, kun en töissä ole. Miten se tästä eroaisi, paitsi että näkisin edes joskus asiakkaitani, tai yhteistyökumppaneitani, joista tulisi niitä tuttuja verkkoja sitten.. Ja mitä pahaa on yksinäisyydessä? Minulla on kuitenkin ystäviä, rakkaita sellaisia, ja rakkaita ihmisiä muutenkin elämässäni. Tarvitsenko sellaisia välttämältä työhönikin? Ja jos tämän aloitan, jääkö minulle enää mitään muuta elämää?
Näihin mietteisiin ja tunnelmiin..
