Helmikuussa lähti Vallu. Pitkään asiaa pohdin ja pyörittelin, ja päädyin päästämään sen ikivihreille laitumille. Mitään vikaahan siinä ei ollut. Ei varsinaisesti.. Uutta varsaa en kuitenkaan siitä olis ottanut, kun Vilinkin imetys oli tammalle niin kova paikka ja se pääsi laihtumaan paljon. Liikuttaa sitä ei paljoa voinut, jottei jalka olis reagoinut. Nyt se oli hyvännäköinen, ei yhtään liian laiha ja jalat kunnossa. Laitatin sille kengät, kävin ajamassa, sen ensimmäisen ja viineisen kertamme, ja otin kengät pois. Samana päivänä kun talutin sen viimeistä kertaa kuljetuskoppiin ja vein ystäväni tallille. Tamma lopetettiin sinne ampumalla, ja haudattiin tarhan viereen aurinkoiseen rinteeseen. Kaikki meni hyvin. Samaan hautaan meni ystävältä kolme hevosta. Raskas päivä, 16.2. Vaikka olenkin surullinen, en ole katunut päätöstä hetkeäkään. Päätös oli oikea. Haamun perään itken edelleen, koska se päätös oli väärä - tai ei, ei väärä, mutta tein sen aivan liian myöhään. Minun olisi pitänyt päästää Haamusta irti paljon aikaisemmin, silloin, kun huomasin että se kärsii. Vallu ei kärsinyt. Se sai elää elämäänsä täysillä loppuun asti. Vielä viimeisenä päivänäänkin se kiiti pitkin tuttuja hiekkateitä kärryt perässään kuin silloin joskus nuorena. Näiden muistojen kanssa on helppo jatkaa omaa elämää.
Hetki eleltiin kahden tamman kanssa, maaliskuun lopussa talliin tuli jälleen ruuna, ratsu tällä kertaa. Se sai kutsumanimekseen Brontosaurus, mikä on hyvinkin osuva. Se, jääkö B meille vai ei, on vielä auki, mutta yritän elää sen kanssa kuin se olisi oma. Meilläkin oli kavio- ja hammasongelmia, aivan kuten Sulonkin kanssa. Kaikenlisäksi tämä on vielä isompi kuin S, ja liikkeissään välillä suorastaan räjähtävä, ja täysin ennalta-arvaamaton, käsittämätön. Mä en jaksa alkaa tappelemaan, joten yritän löytää pehmeämmät keinot saada hommat pelaamaan, löytää se oikea luottamus meidän välille. Silloin, kun ruuna toimii, olen taivaissa. Sen liikkeet ovat täynnä voimaa, mutta yhtä aikaa pehmeät, näyttävät, mutta sulavat.. Ratsastajan ei tarvitse kuin ajatella. Se on yllättänyt mut sekä negatiivisella, että positiivisella tavalla. Se osaa olla kamala, jopa pelottava, mutta seuraavalla hetkellä myös niin ihana ja luotettava! Toivon että nyt, kun kaviot ja hampaat on hoidettu kuntoon, pääsemme pikkuhiljaa jonkinlaiseen rutiiniin mitä tulee liikuttamiseen ja ruokinnan oikeaan suhteeseen. Nyt ollaan kerätty onnistumisia ja luottoa talutellen kotona, ja ratsastaen vain valmentajien silmien alla. Minä en ala tappelemaan, koska tunnistan sen, ettei oma osaaminen vain riitä silloin kun B on hankala. Ei vielä. Tahdon oppia tuntemaan B:n paremmin, jotta tiedän itsekin mistä nappulasta painan että ongelma ratkeaa, tai mieluummin ennaltaehkäistään kokonaan. Siihen asti, pysyttelen kotona vain narun toisessa päässä.
Treeniin tuli isompia taukoja muutama peräkkäin. Hammasleikkaukset ei menny ihan niinkuin piti, sitten prakas jalka. Antibioottikuureja toinen toisensa jälkeen, erilaisia hoitoja ja siteitä ja vaikka ja mitä. Dubaissa jalan haava pysyi hyvänä, mutta kotiin tullessa paheni entisestään. Nytkään se ei ole täysin ok, mutta pystyn harrastamaan. Hampaiden hoitoa jatkettiin, nyt viereisiä. Lisää hampaita juurihoidettiin, viimeisin jälleen tulehtui ja muistuttaa koko ajan olemassaolostaan. Kolme viikkoa sitten koin kuitenkin voisiko sanoa jonkinlaisen valaistumisen, koskien treeniä. Siitä asti treenaus on sujunut, tai oikeammin, alkoi kokonaan uudestaan. Treenaan nyt juosten, uiden, venytellen ja mikä parasta, valittamatta :D Näyttää siltä että tuohon listaan tulee vielä lisäyksiä, kuten seinäkiipeily, pyöräily, kuntosali sekä esim. melonta. Nämä sitä mukaa kun budjetti antaa myöden. Mutta olo on loistava. Juoksu rullaa. Ja mulla on tavoite! Se on se, mikä tähän asti on uupunut, mihin kaikki on kaatunut. En oo jaksanut panostaa treeniin, kun ei oo ollut mitään minkä vuoksi sitä tehdä. Ei mitään konkreettista päivämäärää tms, ajatuksia vain tyyliin "jos oisin paremmassa kunnossa, vois ehkä sitte joskus tehä jotain".. Mutta nyt on, päivämäärineen kaikkineen rankat tavoitteet. Ensimmäinen, ei mikään tappo-rankka-juttu, mutta kuitenkin, sillä 11.5. olis Kokkola City Run. 7,5km, minkä ajattelin käydä pinkaisemassa alle kuukauden treenillä. Se on mun välitavoite! Mulla on kopa sellaisia. Amazing :D Mutta tavoitteet on sellaisia, mihin puolikuntoisena ei vain voi lähteä. Kovimmat koitokset on elokuussa. Siellä on se päätavoite, mut siihen välillekin mahtuu niitä kovempia. Mutta niistä lisää myöhemmin, en kehtaa vielä paljastaa jos menenkin puihin x)
Mutta ei nyt tän enempää. Taidanpa lähteä hölkkäileen tallille päin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti